maanantai, 28. maaliskuu 2016

I survived Easter

Jess, pääsi jäinen alkaa olla jo kunnialla takana päin. Mämmit on syöty ja suklaamunat naposteltu. Mitähän sitten. Elämäni on jatkunut tasaisen tylsänä, kuten ihan tuikitavallisena arkenakin. Olen syönyt ja pelannut Heroes of Might & Magic 4:ta ja kironnut, kun on muka niin vaikeita tehtäviä. Totuus on kuitenkin vain, että olen melko paska siinä. Harkitsen jo vitosen ostamista, niin olisi taas hetki helppoa nautintoa kahlata alkupään tehtäviä läpi.

Viisi viikkoa vielä eteenpäin niin olisi pääsykoe taidealan ammattikouluopintoihin. Tähän olen alkanut valmistautua, öööh, lähinnä maalaamalla eilen isälleni synttäritaulun. Vähän ahdistaa ja jännittää ja hirvittää toi koulu. Ja muuttaminen pienelle paikkakunnalle, jos valinta sattuu osumaan kohdalle. Yyyh, sitten joudun luopumaan kivasta kodistamme ja kylpyammeesta ja kaupunkiasumisesta ja kivoista lähilenkkipoluista ja lähilähdevedestä. Paljon on hyviä puolia tässä asunnossa. Ja vielä ainakin puolivuotta aikaa nauttia niistä. Voihan nimittäin sekin olla, että suuresta taiteellisesta lahjakkuudestani (kröhön, höhöhöh) huolimatta en pääsekään ykkösvaihtoehtooni opiskelemaan ja joudun tyytymään paikalliseen vaatetusalan oppilaitokseen. No, oli miten oli, koulunkäynti voisi tuoda kyllä mukavaa vaihtelua tähän omissa liemissäni pyörimiseen. Toivottavasti vain se on sitten se kuvataidehässäkkä, sen varmaan jaksaisi paremmin läpikin kuin jonkun ompelukoneen surruttelua pari vuotta.

Noh, peukut ja varpaat pystyyn, että muutto koittaa, vaikka se kuinka epämiellyttävää saattaisikin olla. Kyllähän sitä välillä pitää vähän epämukavuusalueellakin vierailla, hetkittäin.

Datura kuittaa.

sunnuntai, 6. syyskuu 2015

1. Kiemurtelua

Olen huono esittelemään itseäni, toivon, että ihmiset osaisivat kysyä minulta oikeita kysymyksiä ja jollain mystisillä lihaksilla osaisin pusertaa sopivia, ei-myöhemmin-kaduttavia vastauksia ulos suustani. Totuus on kuitenkin se, että harvase päivä mietin miten olisi pitänyt laulaa sanoja suustaan toisin. Miten ne vastaukset vain katoavat päästäni, kun niiden olisi aika astua ulos. En tiedä, en osaa sanoa. Kieleni on liian kankea lausumaan asioita oikein. Otan kaiken henkilökohtaisena loukkauksena tai sen yrityksenä. Minun kanssani on vaikea olla sovussa, olen suurissa riidoissa jopa itseni kanssa.

Jotain kuitenkin. Olen 23-vuotias nainen. Asun Suomessa, en pääkaupungissa enkä edes seudulla, en edes millään "persoonallisella" alueella kuten savo tai pohjanmaa. Nautin musiikista, ennen kuuntelin sitä lähes taukoamatta paetakseni ympäristöstäni, nykyisin en enää osaa yhtä hyvin. Rakastan suklaata, syön sitä lähes päivittäin, siitä tulee hyvä olo. Pidän väreistä, eläimistä, peileistä, piirtämisestä, tanssimisesta, häiriintyneistä asioista, kauhusta, kauniista kuvista, loogisista pähkäilyistä, maailmankaikkeuden olemuksen pohdiskelusta. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta minua inhottaa liikkua kesähelteissä ulkona, silti minusta olisi kiva, jos parveketomaattini saisivat riittävästi aurinkoisia päiviä hedelmien tuottamiseen.

Olen jatkuvasti peeaa, en voi ostaa uusia pelejä, enkä haaveilla rotukoirista lähitulevaisuudessani(?). Silmäni ovat silti aina jossain muualla kuin tässä mitä nyt on. Syytän siitä tietokonetta, jonka ääressä istun varmaankin lähes puolet valveillaoloajastani. Suunnittelen paljon ja toteutan vähän. Onneksi olen sentään saanut ujutettua viime aikoina päivittäistö piirtämistä rutiineihini. Haaveilen kuvataidekoulusta, parin keskeytetyn tutkinnonsuorituksen jälkeen näen sen ainoana realistisesti jaksettavana vaihtoehtona, vaihtoehtona, jota _minä_ haluan. Tuota haavetta koetellakseni ja testatakseni ilmoittauduinkin piirustuskurssille ja taidetyöpajalla, saas nähdä onko pääni murskana noista puolen vuoden, vuoden kuluttua...

Olen aika sopeutuva ja mukava ja kohtelias. Kaikkea mitä ympäripyöreäksi tullakseen ihmiseltä vaaditaan. Päästyäni pois ikään liittyvästä huollettavuudesta olen kuitenkin alkanut epäilemään sopeutuvuuden hyötyjä ja kamppailemaan ajatuksen, onko siitä mitään hyötyä, kanssa. Minun on vaikea päättää kaikkien vaihtoehtojen keskellä, koska kaikki kuulostavat lähespä yhtä mielenkiintoisiltä ensi alkuun, osaan loogisesti keksiä hyviä syitä kaikkien puolesta. En silti kestä valintojen poissulkevaa vaikutusta. Kuvittelen, etten voi pitää popista jos pidän hevistä. Pääni on täynnä luuloja ja pelkoja, vanhentuneita kalloni kuoreen kaiverrettuja näkemyksiä.

Haluaisin elää tässä nyt, mutta ajatukseni elävät vielä eilisessä. Vaikka toisin kuin "eilen", minulla on nyt myös valoisia hetkiä. Mutta myös niitä epätoivoisia. Olen löytänyt vihdoin myös pelkoni. Pelkään monia asioita, yksinjäämistä, yksinäistä vanhuutta, alta pettävää kroppaa, kiusaamista, mitäänsanomattomuutta. Ennen oli helpompaa, kun pelkäsin vain hämähäkkejä.

Olen sivustakatselija, ihmettelen kun te kuljette ohi ja lauotte aivoituksianne, kun ette ymmärrä sitä minkä minä näen aivan selkeänä. Olen jotenkin huono ihmisten kanssa. En ole ehkä eläintenkään kanssa sen parempi, mutta ne sentään tuntuvat järkeenkäyvän konstailemattomilta... Kyllä minä silti ihmisistäkin pidän, olen vain ujo sanomaan sitä, ja pidän niistä mieluummin turvallisen etäisyyden päästä. Ja osittaisen tuntemattomuuden verhon takana.

Olen ehkä jo selittänyt liikaakin, joudun ehkä karsimaan tätä tekstiä, joskus, jos alkaa kaduttaa. Mutta nauttikaan nyt tämän nobodyn vuodatuksesta vielä kun voitte.

Datura